Niin, täällä taas.
Viikko meni. Olipa se lyhyt. Varmasti ainakin päivän lyhyempi kuin normaalit viikot. Ehkä se on hyväkin, että oli lyhyemmän tuntuinen. Isosena on kyllä oikein mukavaa, enkä tällä kertaa saanut sitä iänikuista leirikeskuspelokkuuttakaan. Se on siis sellaista, että alan kuvitella kaikenlaisia asioita, pieniä lapsikummituksia ikkunoiden takana, askelia öisellä käytävällä kun kävelee vessaan, metsästä hyökkääviä jättiläiskäärmeitä ja murhamiehiä. Haha, siellä keskellä metsää. Joo-o, siellähän niitä. Jättiläiskäärmeitä ainakin. Piti jotain sanoa, mutta isäni häiritsee minua. Hän pukee. Onpa mukavaa nähdä taas häntäkin koko viikon jälkeen ja muutakin perhettä ja elukoita. Itkin kun koirani rynni eteiseen minun astuessa ovesta sisään. On se ihana koira. Selvästi ollut ikävä. Haluaisin nyt muistaa mitä aioin sanoa!
No, en minä kuitenkaan ikinä muista sitä, puhutaan isosena olon hyvistä ja huonoista puolista. Huonot puolet ensin, niihin olen kuitenkin keskittynyt taas enemmän muutenkin. En kyllä ole varma miksi ne pitäisi sen takia sanoa ensin. Hö, minäpä kerron sittenkin hyvät puolet ensin. No enpäs. Minä puhun niistä nyt sekaisin!

Isosena on mukavaa. Miten minä nyt muuten tekisin sitä kolmatta kesää, jos en pitäisi siitä? Ryhmähenki oli todella hyvä, kaikki teki kaikkea mitä piti, eikä kukaan ollu sellanen "no vittu en tee kyllä tasan mitään" -tyyppi tai kauhean syrjäänvetäytyvä. Tottakai on hiljaisempia ja sitten taas sellaisia enemmän aktiivisia ja esillä olevia. Välillä ärsytti suunnattomasti. Ensimmäisen vuoden isoset nyt eivät tietenkään välttämättä tiedä kaikkea mitä pitäisi, tai siis sillä lailla, että vaikka heille on kerrottu niistä, he eivät muista. Eiväthän useampienkaan vuosien isoset muista. Mutta. Siinä vaiheessa kun saan hakea pihalta erästä ensimmäisen vuoden isospoikaa, joka on lähtenyt naapurileirin rippilasten kanssa lenkille kesken hommien, niin...joo. Siinä alkaa keittää vähän yli.
En myöskään ymmärrä, miksi isosen pitää angstata ja olla niin mahdottoman vaikea. Onhan se tietty välillä vaikeaa vetää jotain ryhmää, tehdä sen kanssa vaikka jumalanpalvelusta, mutta kun joka kerta kun pitäisi tehdä jotain, alkaa pakoilu ja mutristelu ja huokailu, että mää en jaksa, mää en halua, tuu auttamaan, tee sää, emmäätiä mitä mun pitää tehrä..
Sekin kummastuttaa, kun isoseksi tulee ihminen, joka ei leirin aikana sano oikeastaan muuta kuin: "Juu", "Tiätty", "Juu on hyvä fiilis", "Emmä tiedä". Tiän kyllä, että tällä tapauksella on jonkinlaisia ongelmia itseilmaisunsa kanssa ja kaikkea sellaista, mutta niin.. Enimmäkseen hän oli hiljaa ja tuijotteli ympäriinsä, ei vetänyt leikkejä, ei sanonut mitään keskusteluissa, koskivat ne sitten oppituntien aiheita tai vaikka isostyttöjen juoruilua, tai iltapalavereja. Ehkä minua ärsyttää vähän myös siksi, että hän liimautui aika tiiviisti minuun. Aina kun piti istua johonkin piiriin tms. hän löytyi kohta vierestäni, tai jos ajattelin kulkevani nyt hetken yksinäni, niin taas hän oli siinä. HÖÄÄÄÄH. Sellainen on pidemmän päälle rasittavaa. Enkä minäkään osaa puhua kenenkään kanssa oikein mistään, jos he eivät puhu minulle oma-aloitteisesti. Tämä ei osannut. Ei kai kellekään. Tuntuu typerältä kun minua suututtaa ja ärsyttää tämä tyyppi, mutta kun..KUN! En minä tajua, eikä minun tarvitsekaan kaikkea tajuta. Voi olla ilkeää, että minua ärsyttää moinen, mutta kun ärsyttää vain. Ärsyttää! Niin. Se siitä.

Onneksi oli kivojakin isosia, ja kyllä nuo ikäviäkin puolia minun silmissäni omanneet olivat välillä mukaviakin. Oikeastaan enimmäkseen mukavia. Varmasti minäkin olin ärsyttävä, ainahan minä jonkun mielestä olen. Kuitenkin, siellä oli mm. sellainen suomenruotsalainen tyttöisonen, sellainen rempseä kikattava blondi. Hän keksi jatkuvasti kaikenlaisia pieniä jekkuja huonetovereilleen. Sain siis kaivella lakanoistani ties mitä, voidepurkkeja, penaalini, nachoja, erään toisen tytön tyynyn, popkornia, kenkiä, tyhjän juustonaksupussin jne. Tuli etsittyä myös eräitä avaimia kissojen ja koirien kanssa, jotta saataisiin vyö ja kamera irti kassista. En tiedä mitä varten se lukko oli mukana, mutta minun vyöni, ja toisen kamera oli lukittu kassiin. Siinä vaiheessa kun penaalini sisältö oli teipattu maalarinteipillä kiinni huoneen seinään, alkoi sen naurun seassa kismittää, ja piti keksiä vastaiskuja. Näin ollen tän suomenruotsalaisen tyttöisosen kynät löytyivät katosta, ja hänen sekä toisen tytön bokserit ikkunaverhojen takaa, mikä olisi ollut hauska näky päivällä, kun oltaisiin oltu pihalla. Harmi että oli pimeää silloin. Kaikenlaisia muitakin jekkuja juu..
Iltaohjelmia oli hauska järjestää jne.

Yksi ärsytys vielä. Leirin tytöt olivat ihan kamalia. Tai mukavia mukavia mukavia, mutta myös kamalia. Tottakai leirin pojat olivat jaettavissa tyttöjen mielestä suosittuihin ja vähemmän suosittuihin. Näitä vähemmän suosittuja he sitten kohtelivat kuin roskia. Jos he joutuivat pareiksi tai samaan ryhmään tai olemaan kosketuksissa toistensa kanssa, näki hyvin, että tyttöjä ällötti ja sitten he vilkuilivat toisiaan ja viestittivät, etteivät pitäneet kohtalostaan. Monesti myös ääneen kertoivat, että tämä mättää. Se kuulosti hyvin lapselliselta ja naurettavalta. Varmaan sitä itsekin ainakin tuossa iässä oli sellainen jossain määrin, mutta ne menivät niin yli! Typerät ipanat, hyväksyisivät toisensa..

Harmitti myös, kun itse jäin jotenkin etäiseksi rippilapsille. Ei minulla nyt tällaisena vanhuksena tietenkään ollut kotiryhmää, vaan kiersin sitten ryhmissä tarpeen mukaan auttamassa tehtävissä ja töissä. Tein mm. viisi saarnaa niin, että ryhmää vetänyt isonen ei ollut oikein ollenkaan mukana. En minäkään niitä osaa tehdä, ne ovat minustakin vaikeita, en minäkään tykkää miettiä päätäni puhki sitä mitä kirjoittaisin jonkin evankeliumin tai raamatunkohdan pohjalta. Silti joka kerta, kun tulin ryhmään auttamaan, lakkasi ryhmän oma isonen toimimasta. Vaikka tietystihän minä sitten autoin, en minä kellekään sanonu, että tee ite. Olihan se toki kiva kuulla joltain rippilapselta kiitos, kun he olivat saaneet sen sitten tehdyksi, tai jos saarnaa kehuttiin.
Olis ollu ehkä kiva tutustua paremmin niihin mukuloihin.

Että sellaista tänään. Rippileiriä pursuaa joka paikasta ulos. Unohdin jopa selittää että olen palanut. Tai ehkä ruskettunut. En tiedä, varmaan molempia. Unohdin rasvata jo toisena päivänä, ni sitte en enää edes jaksanu rasvata. Fiksu tyttö. Fiksut tytöt syö kuhaa ja uusia perunia.

Enkä muuten millään jaksa lukea tätä läpi kirjoitusvirheistä ja muista möröistä.