Perjantaina psykologianopettaja antoi monisteen ja sanoi "Jos ette tätä tee, tulee turpaan. Vähintään."
Eipä tullut turpaan, eli en tehnyt tuota kyseistä monistetta. En ole koko tänä aikana tehnyt mitään kun koulua on taas ollut.
Jaaha, äiti tuli kotiin, eli se siitä rauhasta. Heti ensimmäisenä hän alkoi urputtaa tästä.
"Kui sä jo oot siel koneel?"
"Kui se o taas auki?"
"Kui sä et tee mitään muuta ikinä koskaan, mitä varten sun täytyy olla tommonen saamaton paska, kui MUA on rankaistu NÄIN, TOMMOSELLA TYTTÄRELLÄ!"
Hän siis selvästikin rakastaa minua.
Tulipa sittenkin turpaan.
Nyt se tuolla ulisee jotain voijumalautamikätähänontullunoJUST.
Seuraavaksi se sanoo ihan varmana jotain mun pepseistä jääkaapissa.
Minäkin rakastan häntä.

Kohta olen ystäväni luona. En ole nähnyt häntä vähään aikaan.
Lainaan häneltä ruotsin sanakirjan, JOS vaikka sattuisin tekemään tässä jotain kouluun liittyvää. En tiedä, äiti jotenkin latisti tunnelmani ja aikaansaamiskykyni.
Puhuimme tänään depressiosta koulussa. Tunnistin yhdestä ja ehkä toisestakin selitysteoriasta erään ihmisen, mutta paskat siitä nyt.
Haen ystävältä samalla myös cd-levyni ja näyttelen hänelle hiuksiani. Ne ovat rumat ja likaiset. Inhoan niitä. Mutta mitä minä en näinä päivinä itsessäni inhoaisi.
Kysäisen jos tuo ystävä lähtisi huomenna lenkille ja saunaan.
Kummitätini on viety tänä aamuna ambulanssilla sairaalaan.
On niin paljon kaikkea mitä en jaksaisi.