Isäni laulaa jotain laulua jossa lauletaan noin. Karaokea. Nyt hän vislailee itselleen. Hihi. Hassu isi. Sen laulun nimi on muuten Vihreät niityt. Se on aika kaunis. Mutta kauniimpi on tuo mitä se nyt laulaa, Akselin ja Elinan häävalssi. Hän laulaa sitä muisteloissaan, sillä hänellä ja äidilläni on kahdeksastoista hääpäivä juuri tänään. Aiemmin päivällä iskä sanoi että tasan kahdeksantoista vuotta sitten häntä jännitti ihan hirveästi. Että kyllä minäkin sen sitten vielä joskus tiedän. Jaa-a. Tiedänköhän? Kenties.
Aika hurjaa. Vanhempani siis. He ovat olleet yhdessä nyt kutakuinkin 27 tai 28 vuotta. Tuntuu ihan hurjan paljolta. Miten he oikein ovat pystyneet siihen?
On se rakkaus vaan ihmeellinen asia. Kokisinpa sitä joskus.

"Rakkaalleni
Sä muistatko kylätiet Askaisten
ku tikkuja ilmaan viskoit
Käännyit kanssani Välimaantielle
ankkakossua kanssani kiskoit
Pitkääsylkeä vatihin heitit
Ujolle maalaispojalle opetit leikit."

Tsihii, on isäni kyllä joskus semmoinen tahvo. Se ain sanoo ettei se oo romanttinen, mut kummiski tommosen se väsäs äitille sillon aikasemmin ko niillä tuli se 27 vuotta täyteen. Nyt tiän et sen verran se oli, tossa kortissa lukee, tossa missä tuo runokin. Itse asiassa se lukee siinä aika monta kertaa, varmaan ainakin 27 kertaa.
Vanhempieni liitto on minusta aika kaunis. En tosin ole aivan varma ovatko he yhdessä pysyneet aina ihan silkasta rakkaudesta, kyllähän he tappelevat jatkuvasti ja kaikkea sellaista, ovat aina. Mutta ihailtavaa, äitini oli 14 ja isäni 18 kun he rakastuivat. Tosin äiti sanoi rakastuneensa jo silloin yhdeksänvuotiaana kun isä ensimmäisen kerran ajoi traktorilla ohi ilman paitaa. Khehe. Aijjai. Minäkin haluannn. Onhan se 27 vuottakin aika kunnioitettavaa kun on vasta vähän päälle nelikymppisiä nuo porukat. Onnea heille.

Tänään on tullu tehtyä kaikkea. Siivouksia ja pizzaa. Nyt ei mahtuis muruakaan vaikka kui tunkis.

Tarhassa oli hupaisa viikko. Tai no eilisen minä muistan. Lapsoset, siis eskarilaiset leikkivät puujunaradalla, mikä oli minustakin hurjan mukavaa, autoin heitä yhdistämään kaikkien radat yhdeksi suureksi junaradaksi ja muuten vain istuskelin sängyllä katselemassa heidän leikkiään ja juttelin tätien kanssa. Jos minulla ikinä on lapsia, niin heille pitääkin kyllä ostaa Brion junarata. He voivat sitten antaa sen omille lapsilleen. Tai jonkun heistä lapsille. Jaa-a. Jos nyt ajateltaisiin, että kaikki on ennalta määrättyä, niin aika mielenkiintoistahan se olisi. Omat lapset ikään kuin olisivat jo olemassa. He ehkä olisivat jossain jo nyt, ainakin kudottuina minun päivieni kirjoneuleeseen, tietäisivät tulevansa vielä. Sittenhän niillä lapsillakin olisi isä, ja olisi varmaa, että joku sellainen lasten isä olisi jossain olemassa. Tulevaisuus on niin himmeä asia. Ihmeellinen. Haluaisin kovasti nähdä sen. Haluaisin ehkä nähdä yhden onnellisen päivän etukäteen. Sitten tietäisin, mutta en minä kuitenkaan halua nähdä sitä, se ei olisi sitten enää silloin välttämättä niin onnellinen. Joskus vain tuntuu että olisi hyvä nähdä yksi päivä etukäteen. Mutta ei ei.
Ne lapset siinä sitten juttelivat tulevista kouluistaan ja pyysin tarkennusta, että kuka on menossa minnekin, ja he kertoivat. Kaikenlaisia kaupunginosia siinä sitten tuli ilmi ja yksi tyttö sanoi "Runosmäessä runoillaan!" mitä joku poika jatkoi "Ja Pallivahassa..öö..?" Hihhihii. Siitä tuli sitten hiljaisuus, mutta mielessäni tietenkin täydensin sen asiaankuuluvalla tavalla. Pallivahassa tottakai vahataan palleja. Lapset katselivat kummissaan mitä minä siinä itsekseni aloin yhtäkkiä tyrskiä, pitävät varmaan vähän kajahtaneena tätinä. Lapsissa on kyllä se hyvä puoli, että heitä ei sellainen kajahtaneisuus häiritse. No, ei se nyt ollut niin hauskaa. Joku toinen poika sitten sanoi että siellä istutaan palleilla.
Tämä sama poika taas sitten pihalla katseli rippiristiäni, ja sanoi että hänellä on samanlainen, mutta siinä on norsu. Hoho, hiukan ihmettelin ensin että mitähän hittoa sinä nyt höpiset... En näet ensin tajunnut mitä hän katseli, ja sitten kun tajusin, sain mielikuvan ristiinnaulitusta norsusta. Onneksi sitten tajusin että hän tarkoitti vain ketjua, hopeinen ohut ketju. Nauratti sekin kyllä.
Pesin eilen legoja. Siis lasten leluja, en tekohampaita. No, ne lelut olivat aika ufon näkösiä leijuessaan siellä pesuvedessä. Oli aika pelottavan näköstä ko siellä lillu jalattomiaki ja sit pelkkiä jalkojaki. Kaikkea se mielikuvitus sitten teetti siinäkin, keskellä työpäivää tarhassa. Aloin lähestulkoon leikkiä niillä jotain Silent Hilliä, siellä lillui possuja ja aasikin. Ja kasvottomia ukkeleita! Oivoi.
Pihalla taas keksin loistoidean, minun pitää ostaa hyppynaru. Sellainen hyppiminen oli kovin kivaa, kun pyysin pikkutytöiltä että voin hyppiä hetken heidän naruillaan. Tosin sitten minä tarvitsen kyllä urheiluliivit..

Töiden jälkeen sitten kävin Keskiaikaisilla markkinoilla. Siellä nunnat ja munkit tanssivat keskenään. Sekin huvitti suunnattomasti. Nunnat ja munkit tanssimassa helmat heiluen. Oivoi. En nähnyt kaveria kaakinpuussa mutisemassa piikalikoista. Hän oli kyllä lehdessä. Ehkä huomenna näen kun menemme ystäväni kanssa käymään alennusmyynneissä ja UFFilla ja sitten niillä markkinoillakin tottakai, ja taatusti istumme Raunistulan viljasiilojen kohdalla Aurajoen toisella puolella olevalla laiturilla, se on näet kovin mukavaa. Tervetuloa mukaan.

Sitten kun olin eilen päässyt kotiin, ei mennyt kauaakaan kun nukahdin ja nukuinkin sitten koko illan jonnekin puoli yhteentoista asti. Kivajee, yöunissa sitten kestikin. Itse asiassa minä näin sittenkin unta, jonka muistan. Siinä oli joku poika jolta sain kissanpennun. Se oli ilmeisesti kantanut sitä kokonaisen illan takkinsa sisällä ensin. Se oli ihanan pehmeä pentu. Mutta se poika ei ollut ihmeellinen, en edes tunnistanut häntä. Tylsää. Ilmeisesti hänen piti olla siinä unessa joku, mutta alitajuntani ei osannut päättää. Kissanpentu olis kyl varmaan söpöin lahja minkä vois antaa.